tiistai 31. tammikuuta 2017
tiistai 24. tammikuuta 2017
TEEMALUENNOT
KARI KEKKONEN:
AMMATILLINEN KOULUTUS - YHTEISKUNTA – MUUTOS
Kekkosen
teemaluento käsittelee (Suomen) yhteiskunnallisia muutoksia ja niiden
vaikutuksia koulutukseen. Kekkonen nostaa luennossaan hyvin esille koulutuksen
järjestämiseen ja suunnitteluun liittyvää problematiikkaa sekä haasteita niin
yksilöntaso kuin tulevaisuuden näkymät huomioiden.
Elämme juuri nyt
aikaa, jolloin koulutuksen järjestämistä haastaa hyvin voimakkaasti julkisten
palvelujen rahoitus eli koulutuksen tapauksessa koulutusleikkaukset. Kekkonen nostaa
hyvin esille myös muut koulutusta haastavat muutostekijät, kuten esimerkiksi
talouden globalisaatio, digitalisaatio tai eri sukupolvien kohtaaminen, jotka
jäävät keskusteluissa helposti koulutusleikkausten varjoon.
Luennon lopuksi
Kekkonen käsittelee keinoja, millä koulutus vastaa työelämän ja yhteiskunnan
muutoksiin. Koululaitokset ovat toki jo muuttuneet ja varmasti myös jatkavat
muutostaan jatkuvasti muuttuvan maailman mukana. Mielestäni muun muassa osaamisperustaisuus,
opintojen henkilökohtaistaminen sekä aktiivinen työelämä-kentän kuunteleminen
ovat hyviä suuntia muutoksessa. Näen pedagogisen toiminnan malleihin liittyvät
muutokset muutenkin pääosin positiivisena sekä tervetulleina.
Teemaluennon esitystekniikkana
käytetty Knovio (video) oli mielestäni hyvin toimivan oloinen tapa esittää luento,
se oli selkeä ja hyvä laatuinen.
MERJA
ALANKO-TURUNEN JA HEIKKI PASANEN: VERME – VERTAISRYHMÄMENTOROINTI
Teemaluento
vastaa kysymykseen, mitä on vertaisryhmämentorointi. Tässä vaiheessa
opeopintoja ”vermeily” on jo tuttua puuhaa ja asiaa käsitellään kyseisen
luennon lisäksi myös ammatillisen opettajan kehittymisohjelmassa.
Luennossa
kerrotaan, miten vertaisryhmämentorointi on kehittynyt ja miksi se on tärkeää
varsinkin ammatillisen koulutuksen puolella. Ammatillisen koulutuksen tulee
olla selvillä ja mukana työelämän tarpeista, muutoksista ja vaatimuksista.
Luennon mukaan ”vermeily” vaatii tilan ja hetken, milloin vertaisryhmällä voidaan
rauhassa pysähtyä pohtimaan ja reflektoimaan kehitettäviä asioita. Oman
kokemukseni mukaan opetustyö on erittäin kiireistä tai ainakin ”vermeilyn”
kaltaiselle, rauhalliselle pohdinnalle ei juurikaan opettajan arjessa ole
aikaa. Tästä syystä en lukisi työhön kuuluvia palavereita ”vermeilyksi”, koska
niissä on yleensä valmis esityslista läpikäytävistä asioista ja harvoin
palaverien tunnelma on käsiteltävien asioiden määrästä johtuen rauhallinen tai
pohdiskeleva. Jopa monet koulutuspäivät/-tilanteet ovat usein ahdettu niin
täyteen ohjelmaa, ettei näidenkään hetkien aikana pääse todella pysähtymään ja
keskustelemaan vertaistensa kanssa tärkeistä työtä kehittävistä asioista.
Luennon mukaan
vertaisryhmämentoroinnissa tavoitteena on työhön, työstä sekä työssä oppiminen
eli oman työn kehittäminen. ”Vermeilyn” yhtenä tavoitteena on myös auttaa
työssäjaksamiseen, sillä pelkästään omasta työstä keskusteleminen muiden
vertaistensa kanssa voi parantaa työssäjaksamista sekä selkeyttää omaa työnkuvaa
tai työn vaatimuksia. Luennossa aukaistaan myös termi ”vertainen” eli hän on
toinen samassa kontekstissa työskentelevä henkilö.
Luento antaa
ohjeita myös vertaisryhmän organisoitumiseen. Mielestäni oma vertaisryhmämme on
ollut sopivan kokoinen (6 henkilöä) ja olemme myös saaneet järjestettyä
kokoontumisemme vaivattomasti. Valtaosa kokoontumisistamme on tapahtunut netin
välityksellä ja mielestäni se on mahdollistanut aktiivisemman yhteydenpidon ja
kokoontumismahdollisuudet kuin jos olisimme pyrkineet tapaamaan kasvokkain.
Koska vertaisryhmämme jäsenten omat henkilökohtaiset aikataulut ja tavoitteet
ovat yksilöllisiä, emme ole täysin pystyneet painottamaan virtuaalitapaamisissamme
pelkästään tiettyä yhteistä opintoihin liittyvää teemaa vaan olemme pääosin
tapaamisissa jakaneet yhteisharjoitusten tehtävät ja vastuut sekä seuranneet yhteisten
tehtäviemme etenemistä ja vaihdelleet kuulumisia.
Teemaluennon
luennoitsijat kannustavat miettimään, voisiko vertaisryhmämentorointi olla hyvä
tapa kehittää omaa työtä ja omaa työyhteisöä. Uskon, että aivan varmasti on
kunhan sille löytyy aikaa ja että ”vermeily” olisi töissä myös säännöllistä.
KIMMO MÄKI:
OPETTAJAHEIMOT JA TYÖN TULKINNAT
Mäki määrittelee
luennossaan organisaation ihmisten välisten vuorovaikutusten ja jaettujen
merkitysten paikaksi. Tämä toimii siis luennon näkökulmana organisaatioon siitä
huolimatta, että organisaatio on Mäen mukaan toki muitakin asioita.
Pitkään (n. 10
vuotta) koulumaailmassa työskennelleenä, minulle on tuttua, että organisaatio
ja organisaatiokulttuuri muodostuvat useista eri tekijöistä kuten arvot,
hahmot, tavat, historia tai rituaalit. Mäki nostaa luennossaan hyvin esille
myös ns. ”sankaritarinat”, jotka määrittelevät organisaatiokulttuuria. Mäen
mukaan, jotta voimme ymmärtää organisaatiokulttuuria, meidän tulee tarkastella
oppilaitosten ja yhteisöjen työkulttuuria. Työkulttuuri muodostuu oppilaitosten
sisällä erilaisten ryhmien, ammattialojen, projektiryhmien ja yksilöiden
välillä. Mäki painottaa mielenkiintoisesti kiinnittämään huomiota nimenomaan
organisaatioiden työkulttuuriin, sillä se on todellinen toimintaympäristö,
mihin useimmat meistä työntekijöistä kuuluvat ja mihin organisaation toiminta
perustuu.
Mäen mukaan
opettajan työssä muodostuu työkulttuurisia heimoja eli opettajaheimoja, mikä
vaikuttaa voimakkaasti opettajan sitoutumisessa työyhteisöön. Näiden heimojen
työkulttuuri rakentuu tietyistä tekijöistä, joita ovat muun muassa
kollektiiviset kirjoittamattomat säännöt, terminologia sekä arvotulkinnat
kokemuksista. Nämä työkulttuuriainekset siirtyvät uudelle ”heimolaiselle” hyvin
nopeasti. Kokemuksesta voin sanoa, että tämä pitää täysin paikkaansa sekä
hyvässä että pahassa.
Mäki tarjoaa
luennossaan keinoja tunnistaa oppilaitoksen työkulttuuri. Huomaan pohtivani omia
kokemuksiani Mäen esille nostamista kysymyksistä ja ymmärtäväni erilaisia
seikkoja näistä työkulttuurikokemuksista. Koen, että Mäen kuvailemista
työkulttuureista lähimpänä omaa, nykyistä työympäristöä koskeva työkulttuuri
olisi kollaboratiivinen työkulttuuri. Mäen esittämä case-esimerkki oli myös
mielenkiintoinen.
Movenoten, jolla
luento oli toteutettu, käyttö oli paikoitellen kankeaa ja esitys ”jumiutui”
useasti.
KIMMO MÄKI:
OPETTAJAHEIMOLAISIA. OPETTAJAHEIMOT II
Mäki esittelee
luennossaan neljä erilaista opettajaheimoa ja pyytää katsojaa pohtimaan,
tunnistaako hän heimoesimerkeistä itsensä tai muun tuntemansa henkilön.
Mäen kuvaukset
opettajaheimolaisista olivat mielenkiintoisia ja tunnistin helposti niistä sekä
itseni että useamman entisistä tai nykyisistä kollegoistani. Mäki painottaa,
että työyhteisön kuuluukin koostua erilaisista ”heimoista” ja näiden ”heimojen”
rajapintaa kannattaa jopa hyödyntää. Mäki toteaa, että vaikka heimojen välillä
onkin jännitteitä, ilman näitä jännitettä ei myöskään syntyisi uusia
käytäntöjä.
OUTI RAEHALME,
HEIKKI PASANEN JA IRENE HEIN KESKUSTELEVAT OPETUS- JA OPPIMISNÄKEMYKSISTÄ
Luennossa
keskustellaan eri oppimisteorioista. Vaikka keskustelussa esitetyt
oppimisteoriat olivat itselleni jo ennestään tuttuja kasvatustieteen
opinnoista, oli keskustelua mukava seurata ja luennossa nostettiin esille myös hyviä
kirjallisuusvinkkejä aiheesta.
Mielenkiintoista oli
myös, kun luennoitsijat pohtivat, mihin tulevaisuuden oppimisteoriat tulevat
pohjautumaan. Esille nousi myös näkemys ”koulun ulkoa” tulevasta opista, joka mielestäni
tukee kouluoppimista vahvasti jo tänä päivänä. Luennossa nostettiin esille myös
erittäin mielenkiintoinen pohdinta liittyen opettajiin, jotka eivät ole missään
uransa vaiheessa tutustuneet pedagogiikan suuntauksiin tai teorioihin. Aihetta
käsiteltäessä kysymys kuului, miten he voivat onnistua opettamisessa, jos he
eivät tunne esimerkiksi eri oppimisteorioita. Kun asiaa hetken pohtii, myös
luennossa esille tullut vastaus on melko ilmeinen. Siinä vaiheessa, kun henkilö
työllistyy opetustehtäviin, hänellä itsellä on jo todella pitkä kokemus
opettamisesta, koulumaailmasta sekä oppimisesta.
OUTI RAEHALME,
HEIKKI PASANEN JA IRENE HEIN KESKUSTELEVAT KÄYTTÖTEORIASTA
Luento
käyttöteoriasta oli mielestäni erittäin mielenkiintoinen. Käsittelen omia
näkemyksiäni käyttöteoriastani kattavammin HEKS-pohdintani kohdassa ” TOIMINTANI
RAKENTUU AMMATTIKASVATUKSEN TIETOPERUSTALLE”.
Luennossa nousee
esille asia, mitä olen pohtinut paljon ja minkä pohjalle olen pyrkinyt
käyttöteoriani rakentamaan työskennellessäni opettajana. Tämä asia on ”miten
opiskelijani oppisivat parhaiten”. Mielestäni tätä kysymystä voi lähestyä sekä
yksilö että ryhmätasolla. Pyrin löytämään yksilöitä parhaiten motivoivan tavan
oppia ja samalla löytämään käytänteitä tai perusrungon, joka toimisi
mahdollisimman hyvin kokonaiselle ryhmälle. Uskon, että asiaa tällä tavalla
lähestyen tulen myös jatkuvasti kehittymään työssäni, sillä jokainen on hieman
erilainen oppija ja varsinkin erityisammattioppilaitoksessa, ja hyvä niin.
maanantai 2. tammikuuta 2017
Oulun Seudun Ammattiopisto, Pikisaaren yksikkö (2.2 Opetuksen ja ohjaamisen havainnointi eri toimintaympäristöissä)
Työskentelin
Oulun Seudun Ammattiopiston Pikisaaren yksikössä kahdeksan vuotta AV-koulutusohjelman
teknisenä tukihenkilönä. Lisäkseni Pikisaaren AV-alalla työskenteli kolme
opettajaa. Työnkuvaani kuuluivat muun muassa kaluston ylläpito ja huolto,
opiskelijoiden ohjaaminen, työympäristöjen rakentaminen sekä ajoittaiset
opettajan sijaisuudet. Tänä aikana sain seurata ja havainnoida yksikössä
tapahtuvaa opetusta sekä ohjaamista hyvinkin läheltä ja aktiivisesti. Tuon kahdeksan
vuoden aikana ehti muuttua myös paljon.
Aloittaessani
Pikisaaressa, AV-koulutusohjelmassa opiskeli kolme luokkaa, joista jokaisessa
oli n.12-18 opiskelijaa. Tuolloin valtaosa opiskelijoista oli täysi-ikäisiä jo
aloittaessaan opintonsa eli suoraan peruskoulusta tulleita opiskelijoita oli
tulevaa huomattavasti vähemmän. Tuolloin opinnot painottuivat hyvin vahvasti
video-, elokuva- ja tv-tuotantoon. Teknisestä näkökulmasta katsottuna
AV-tuotannoissa käytettävä laitteisto oli hyvin korkeatasoista ammattikalustoa,
jota tuohon aikaan ei ollut saatavilla normaalikuluttajalle (pääosin kaluston
ja laitteiston korkeasta hinnasta johtuen). Tämä vaikutti myös siihen, että
ammattikaluston käyttö oli hieman nykyistä mutkikkaampaa ja koska laitteistoa
tarvittiin paljon enemmän ammattitasoisen AV-tuotannon toteuttamiseksi,
laitteiston toimintahäiriöitä esiintyi myös paljon nykyistä useammin. Tuolloin
oli jo merkkejä AV-koulutuksen vähentämisestä ja sisäänotto jätettiinkin väliin
yhtenä vuonna.
Enää moneen
vuoteen Pikisaaren yksikkö ei ole ollut mukana Oulussa syksyisin
järjestettävissä Ilmakitaran MM-kisoissa ja OMVFssa (Oulun Musiikkivideo
Festivaalit) osana AV-tekniikan toteuttamista. Aikoinaan syksy alkoi valmistautumisella
em. tapahtumiin. Ensimmäisen vuoden opiskelijat alkoivat heti opintojen alussa
opettelemaan, miten erilaisia videosoittimia (VHS, BETA, DVCAM, jne.)
kytkettiin ja valmistautumaan vuorotyön omaisiin tehtäviin OMVFssa. Toisen ja
kolmannen vuoden opiskelijat dokumentoivat OMVFn tapahtumia ja toteuttivat
ilmakitaran MM-kisojen tallentamisen monikameratuotantona. Opinnot
käynnistyivät tuolloin aina siis suoraan käytännön töillä ja niin sanotusti
rytinällä. Mielestäni tämä oli hyvä ”sisäänajo” alalle vaikka se kova ponnistus
olikin.
Pitkään opiskelu
AV-koulutusohjelmassa olikin hyvin käytännönläheistä. Opinnot tähtäsivät
lopputyöhön eli opinnäytetyöhön joka oli lähes poikkeuksetta jokin isompi
videoproduktio. Koen, että tuolloin, kun opiskelijat olivat hieman kypsempiä
aloittaessaan opintonsa ja AV-tekniikka ei vielä ollut aivan jokamiehen saavutettavissa,
opiskelijat olivat hieman nykyistä kunnianhimoisempia ja motivoituneempia. He
tiesivät, että ”ainoa” paikka, missä voi käyttää ja oppia AV-alaa
ammattimaisessa ohjauksessa sekä ammattimaisella laitteistolla, on
ammattiopisto. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että lähes kaikki kalustomme ja
editointitilat olivat jatkuvasti varattuja opiskelijoille ja heitä sai jopa
ajaa lähtemään koulusta päivän päätteeksi. Itseopiskelu oli siis monestakin
syystä paljon nykyistä haastavampaa, koska laitteisto oli merkittävästi
nykyistä kalliimpaa, ohjelmistot eivät olleet tarkoitettu tai hinnoiteltu
kotikäyttöön ja tästä syystä myöskään tutoriaaleja eri AV-tekniikoihin ei
löytynyt niin kattavasti internetistä kuin nykyään. Opettajat vaativat
opinnäytetöiltä paljon ja siitä seuraten ne myös usein olivat erittäin laadukkaita.
Ehkä aika hieman kultaa muistoja, mutta tilanne oli joka tapauksessa
merkittävästi erilainen, kuin viimeisinä vuosina olen kokenut.
Opiskelu eteni
tuolloin pääsääntöisesti niin, että asiat esitettiin aluksi teoriassa
normaalissa luokkatilassa ryhmäopetuksena. Laitteiston käyttö opiskeltiin
opettajajohtoisesti ryhmässä eikä arvokkaita laitteita noin vain saanut
itsenäisesti käyttää ilman perehdytystä. Tämän jälkeen opettaja antoi käytännön
harjoitukset opiskelijaryhmille, jotka jakoivat tehtävät keskenään ja alkoivat
toteuttamaan harjoitusta. Alkuvuosina Pikisaaren yksikössä ei ollut erillistä
kuvaus-studiota, jolloin useimmat kuvausharjoitukset toteutettiin käytännössä
yksikön yhteisissä tiloissa sekä koulun ulkopuolella. Opiskelijat saivat jo
tuolloin työskennellä itsenäisesti projektien parissa. Ehkä
opiskelijoiden itsenäisen työskentelyn luontevuuteen vaikutti voimakkaasti myös
se, että he toimivat pääosin ryhmissä eli he saivat tukea harjoitustöiden
etenemiseen sekä ratkaisuja ongelmatilanteisiin myös omilta luokkatovereiltaan. Joissain AV-alan aineissa
opiskelijoiden osaamista testattiin myös teoriakokein.
Jossain vaiheessa
kyseisen tutkinnon opetussuunnitelma muuttui ja painottui enemmän verkkosisällön
tuotantoon. Videokuvaus sai samoihin aikoihin rinnalleen vahvemmin myös digivalokuvauksen.
Erilaiset videotuotannot vähenivät ja samalla myös kalusto päivitettiin
vastaamaan paremmin uuden opetussuunnitelman tavoitteita. Viimeisinä vuosina
Pikisaaren yksikössä minusta tuntui, että media-assistentin koulutus painottui
hieman liikaa verkkotuotantoon. Tekemisen meininki, ryhmässä suunnittelu ja
toimiminen, liikkuminen eli keikkatyöskentely ja kaluston käsittely vaihtuivat
tietokoneella istumiseksi. Toki AV-projekteja edelleen toteutettiin, mutta
aivan eri mittakaavassa kuin aikeisempina vuosina. En kuitenkaan väitä, että
opetussuunnitelman muutoksella olisi ollut negatiivisia vaikutuksia esimerkiksi
opiskelijoiden työllistymiseen.
Silloinen
verkkotuotannon opettaja oli mielestäni mainio tyyppi, kuka otti opettamisen
enemmänkin ohjauksen kannalta. Monia asioita itseoppineena, arvostin hänen ”kysy
ensin googlelta” asennettaan, joka ei ollut ensinkään välinpitämättömyyttä tai
laiskuutta vaan ennemminkin välittämistä ja opiskelijan ohjaamista itseohjautuvuuteen.
Opiskelijat oppivat ja tottuivat mielestäni hyvin nopeasti hänen tyyliinsä
ohjata heitä oppimaan ja uskon saaneeni myös itse paljon hänen seuraamisestaan
ja hänen opiskelijoiden kanssa työskentelystä. Kyseinen opettaja on luonteeltaan
myös hyvin avoin, luova ja persoonallinen eli mielestäni hyvä esikuva myös
itselleni. Pikisaaressa siirryttiin projektioppimismalliin muutama kuukausi sen
jälkeen, kun itse vaihdoin työpaikkaa. Olen ollut aktiivisesti yhteydessä
vanhoihin työkavereihini ja toki myös vaihtanut kokemuksia projektioppimismalliin
liittyen heidän kanssaan. Olen ymmärtänyt, että he kokevat Pikisaaressa samoja
haasteita ja positiivisia edistymisaskelia, mitä itsekin nykyisessä
työtehtävässäni.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)