2.4 Osaamisen arviointi

Aivan ensimmäiseksi avaan omia näkemyksiäni liittyen osaamisen arviointiin, jonka jälkeen käsittelen kurssimateriaalissa esille tulleita artikkeleita, aiheita ja asioita samalla niitä reflektoiden omiin kokemuksiini.

Koen, että arviointi sekä arvioinnin kehittäminen on melko haastavaa. Lähtökohtaisesti arvioinnilla on tietyt, ylhäältä annetut kriteerit ja asteikot, joiden mukaan arviointi yksiselitteisesti toteutetaan eikä arviointi ole periaatteessa tulkinnan varaista tai tästä syystä myöskään haastavaa. Ammatillisen koulutuksen opetussuunnitelmassa määritellään, mitä opiskelijan tulee osata ja nämä kriteerit ovat arvioinnin lähtökohtana. Opetussuunnitelmasta löytyy myös arviointikaavake kriteereineen, jonka mukaan itse arviointi suoritetaan yhdessä opettajan, opiskelijan ja työelämän edustajan kesken. Yhdeksi arvioinnin haasteeksi muodostuu näytön suunnittelu. Näytön tulisi pääosin toteutua autenttisessa työtilanteessa, täyttää opetussuunnitelmassa määritellyt arviointikriteerit ja näiden lisäksi näytön tavoitteet tulisi olla selvillä kaikille arvioinnin osapuolille. Osaamisen näyttö on se tilanne, mihin opinnot tähtäävät eli ensimmäisenä tulisi suunnitella näytön kriteerit, joiden pohjalta suunnitellaan vasta opetuksen sisältö sekä erilaiset harjoitteet.

Työskentelen erityisammattioppilaitoksessa, jossa noudatetaan samaa opetussuunnitelmaa, arvioinninkriteerejä sekä arviointia, kuin ns. ”tavallisessa” ammatillisessa peruskoulutuksessa. On kuitenkin selvä, että opiskelijoiden opintoihin liittyvien haasteiden vuoksi on hyvin yleistä, että opiskelijoiden opinnot voivat edetä keskimääräistä aikataulua hitaampaa tai mikäli opinnoissa pyritään etenemään ennalta määritellyn aikataulun mukaisesti (esim. 1,5 osp/vko), kaikki opiskelijat eivät ehdi sisäistämään kaikkia oppimistavoitteita. Tämän ei kuitenkaan tule vaikuttaa arviointikriteereihin tai –asteikon tulkintaan, arvioinnin tulee olla tasa-arvoista eri koulutuksenjärjestäjien välillä ja siihen tulee suhtautua riittävän objektiivisesti. Mielestäni on inhimillistä arvostaa esimerkiksi opiskelijan ahkeruutta ja sitoutumista opiskeluun, vaikka ne eivät näkyisikään varsinaisesti ammatillisessa osaamisessa. Osaamisen arvioinnissa tällainen arvostus tulee jättää arvioinnin ulkopuolella, mutta onneksi on muitakin tapoja tuoda arvostus opiskelijaa kohtaan esiin, vaikka päivittäisissä kohtaamisissa. Jokainen opettaja tulee kohtaamaan varmasti tilanteita, joissa tunnollinen opiskelija on tehnyt parhaansa ja tästä syystä hänen arviointiaan haluaisi tarkastella todellista ammattitaitoa optimistisemmin, vaikka se hieman vääristäisikin alla esitettyjä, opetushallituksen määrittelemiä arviointikriteerejä.

Alla otteita virallisista arviointikriteereistä (lähde: Arvioinnin opas 2015, osa A: Ammatillinen peruskoulutus).

”Tyydyttävän (T1) tason arviointikriteerit on määritelty siten, että opiskelija tai tutkinnon suorittaja toimii tutuissa työtehtävissä, työskentelee siten, että työn lopputulos on hyväksyttävissä työn suunnitelman tai laatutavoitteiden mukaisesti, mutta hän tarvitsee työvaiheissa etenemisessä ajoittaista ohjausta… Arvioinnissa on huomattava, että tyydyttävän tason osaamisessa määritelty ohjaus ei ole jatkuvaa, vaan jokaisessa työssä on jokin tai joitakin vaikeita kohtia, joista suoriutuakseen tyydyttävän tason opiskelija tai tutkinnon suorittaja tarvitsee ohjausta… Monille opiskelijoille tyydyttävän tason osaamisen saavuttaminen opiskelun kuluessa on jo varsin vaativa tehtävä.

Hyvän (H2) tason osaamisessa opiskelija tai tutkinnon suorittaja ottaa huomioon työskentelyssään työnsä kokonaisuuden ja työskentelee siten, että työn lopputulos sisältää työtehtävän erityisvaatimuksia ja etenee sujuvasti työvaiheesta toiseen. Hän tekee annetut tehtävät omatoimisesti ja huolehtii työtehtävistään alusta loppuun ja vastaa omasta työosuudestaan. Hän käyttää työhönsä liittyviä työmenetelmiä, työvälineitä ja materiaaleja omatoimisesti sekä hankkii ja käyttää työssä tarvittavaa tietoa omatoimisesti.

Kiitettävän (K3) tason osaamisessa opiskelija tai tutkinnon suorittaja arvioi sekä kehittää työskentelytapojaan ja työympäristöään, ottaa huomioon työnsä kokonaisuuden toimintaympäristönsä osana ja työskentelee työpaikan erityisvaatimusten mukaisesti siten, että työn lopputulos on tavoitteiden mukainen. Hän etenee työssään järjestelmällisesti ja sujuvasti sovittaen työnsä työympäristön muuhun toimintaan ja tekee omalla vastuualueellaan omatoimisesti muitakin kuin annettuja työtehtäviä. Hän valitsee työhönsä sopivimmat työmenetelmät, työvälineet ja materiaalit ja käyttää niitä sujuvasti vaihtelevissa työtilanteissa. Hän hankkii ja käyttää itsenäisesti tietoa vaihtelevissa työtilanteissa ja perustelee työhön liittyviä ratkaisujaan hankkimansa tiedon pohjalta.”

Itse tulkitsen arviointikriteerejä karkeasti seuraavasti:

T1 – opiskelija tarvitsee ajoittaista ohjausta työtehtävässään

H2 – opiskelija selviää työtehtävästä täysin itsenäisesti

K3 – opiskelija käyttää työtehtävässä osaamistaan luovasti, mukautuu luontevasti työympäristön vaatimuksiin sovittaen työskentelyynsä muitakin, kuin ennalta annettuja työtehtäviä

Olen omakohtaisesti törmännyt haasteeseen, missä opettajan vaihdoksesta seurannut opintojen sisällön muuttuminen/päivittyminen on vaikuttanut myös näytön arviointikriteerien tai -sisällön muuttumiseen. Tällainen ilmiö voi olla opiskelijan näkökulmasta hyvinkin epäreilu, koska yhtä äkkiä häneltä vaaditaan jotain, mitä häneltä ei ole aikaisemmin vaadittu. Tällaisen tilanteen syntymiseen voi vaikuttaa toki useampikin seikka tai taustatekijä, mutta koen, että opintosisältöjen ja eri painotusten muuttuminen kyseisessä tilanteessa, varsinkin ammatillisissa aineissa, on lähes poikkeuksetta väistämätöntä, mikäli näytön kriteerejä ei ole alkujaan jo suunniteltu yhteistyössä toisten opettajien ja työelämän edustajien kanssa. Tavoitteena arvioinnissa on kuitenkin ennalta määriteltyjen kriteerien mukainen, läpinäkyvä, tasavertainen sekä todelliseen osaamiseen perustuva arviointi, jonka jokainen opettaja, opiskelija ja/tai ulkopuolinen näytönarvioija pyrkii tekemään parhaan taitonsa mukaan.

Arviointi on ohjausta ja ohjaus arviointia- videoluennossa Alanko-Turunen nostaa esiin arvioinnin ja ohjauksen välisiä yhteyksiä sekä muita arviointiin liittyviä näkökulmia ja periaatteita. Alanko-Turusen mukaan arvioinnin tulisi olla kehittävää, ohjaavaa, osallistavaa sekä jaettua. Edellä mainitut arviointia koskevat kuvaukset sopivat mielestäni hyvin sekä jatkuvaan että tiettyyn arviointitilaisuuteen kohdistuvaan arviointiin. Arviointi kohdistuu aina pelkästään opiskelijan osaamiseen, ei oppimiseen. Arviointiin ei myöskään vaikuta opiskelijan aktiivisuus oppimistilanteessa tai läsnäolo, mikä on ollut mielestäni merkittävä muutos osaamisperustaiseen arviointiin siirryttäessä. Alanko-Turusen mukaan oppimisen arviointi kohdistuu siihen, missä vaiheessa opiskelija on suhteessa osaamistavoitteisiin, kun taas osaamisen arviointi mittaa todellista osaamisen tasoa. Opiskelijan osaamisen taso tulee määrittää yhdessä opettajan, opiskelijan ja työelämänedustajan kanssa eli osaamisen arviointi ei perustu pelkästään opettajan omaan näkemykseen. Alanko-Turunen painottaa, että arvioinnissa on kyse suuresta vallankäytöstä ja tuota valtaa on käytettävä eettisesti oikein.

Kehittävä arviointi. Puhetta kehittävän arvioinnin ideologiasta – videoluennossa Saranpää kertoo arvioinnin kehittävästä tehtävästä ja siitä, milloin ja millainen arviointi on kehittävää. Saranpään mukaan arvioinnin tulisi olla jatkuvasti mukana toiminnassa eli arviointi ei varsinaisesti pääty missään vaiheessa. Jatkuva arviointi tukee myös elinikäisen oppimisen periaatetta, sillä kehittävä arviointi vaikuttaa ja heijastuu myös tulevaan toimintaan. Saranpään mukaan kehittävää arviointia ei voi tapahtua pelkästään opettajan arvioinnin kautta vaan kehittävään arviointiin kuuluu olennaisesti itsearviointi, mikä mahdollistaa itse kehittymisen. Arviointia pitäisi myös tarkastella siitä näkökulmasta, mihin arvioinnilla tähdätään ja mihin se johtaa. Saranpää nostaa videoluennossaan mielestäni mielenkiintoisia näkökulmia esille. Arviointia ei pitäisi pitää pelkkänä työkaluna, jota kuuluu käyttää vain jonkin saavutuksen mittarina. Arvioinnin tulisi ennemminkin tuottaa tietoa siitä, missä tilanteessa olet tällä hetkellä (mahdollisesti myös suhteessa edelliseen arviointihetkeen) ja miten tuleva on suhteessa arviointiin. Arvioinnilla tulee olla siis aina kehittävä tehtävä. Paikoitellen Saranpään esittelemä kehittävän arvioinnin ideologia tuntui itselleni hieman liian epämääräiseltä tai lavealta ilmiöltä, se sai jopa filosofisia ulottuvuuksia, koska arvioinnin tulkintamahdollisuudet vaikuttivat niin moninaisilta ja loputtomilta.

Seuraava videoluento, joka oli nimeltään Osaamisen arviointi, voimasanoja ja kysymyksiä, oli myös Saranpään käsialaa. Saranpää tuo videoluennossaan esille mielipiteensä oppimisen arvioinnista (nimenomaan ammatillisessa koulutuksessa), sen hankaloittavasta vaikutuksesta arvioinnissa osaamisen arvioinnin rinnalla. Saranpään mukaan, kun puhutaan osaamisesta ammatillisessa koulutuksessa, puhutaan havaittavissa olevista muutoksista työn tekemisessä sekä muutoksista suhteessa asetettuihin tavoitteisiin. Saranpää painottaa, että arvioitavat havainnoinnin kohteet tulee olla ennalta määriteltyjä ja vain näitä ennalta määriteltyjä asioita arvioidaan. Olen Saranpään kanssa samaa mieltä arvioitavien kohteiden määrittelemisestä ja ennen kaikkea niiden esille tuonnista ja painottamisesta arvioitavalle opiskelijalle. Opiskelijalla tulee olla selvä kuva, mitä häneltä näytössä vaaditaan ja arvioidaan ENNEN näyttöön menemistä. Mielestäni opiskelijan osaamisen näytön ja arvioinnin onnistuminen on paljolti kiinni myös näyttötyön huolellisesta suunnittelusta. Saranpää määrittelee osaamisen tietojen, taitojen ja asenteiden sidoksina autenttisessa työssä. Saranpää painottaa työympäristön tärkeyttä osaamisen arvioinnissa, mikä heittää haasteen näytön käytännön toteutukselle, kun kokemukseni mukaan usein näytön järjestäminen autenttiseen työympäristöön on haastavaa. Saranpää kertoo mielenkiintoisesti arvioinnin kriteereistä, joita käsittelen oman pohdinnan kautta hieman myöhemmin tekstissäni.

Seuraavaksi tutustuin Virtasen, Postareffin ja Hailikarin artikkeliin Millainen arviointi tukee elinikäistä oppimista? Artikkelin kirjoittajat nostavat esille arviointikäytänteitä, jotka pohjautuvat opiskelijaa osallistavaan arviointimenetelmiin sekä arviointiin, joka tukee opiskelijan oppimista sekä elinikäisen oppimisen valmiuksia. Virtanen ym. tuovat artikkelissaan esille tutkimuksen, jonka mukaan opiskelijat ohjaavat usein oppimistaan sen mukaan, miten heidän suorituksiaan arvioidaan. Tämä antaa opettajalle hyvän mahdollisuuden ohjata opiskelijan opintoja arvioinnin ja sen huolellisen suunnittelun kautta. Virtasen ym. artikkelissa mainitaan, että ”elinikäistä oppimista tukevan arvioinnin periaate on, että oppimisesta saadun palautteen tulisi hyödyttää opiskelijoita pitkäkestoisemmin myös tulevaisuuden oppimistilanteissa”. Mielestäni kehittävää ja elinikäistä oppimista tukevaa palautetta on mielekästä ja helppoa antaa opiskelijalle, osa opiskelijoista osaa jopa vaatia sitä. Virtanen yms. nostavat artikkelissaan myös esille, että erilaiset oppijat suosivat erilaisia arviointimenetelmiä. Mielestäni tämä on mielenkiintoinen huomio ja ehkä välillä olisi syytä myös kokeilla erilaisia arviointimenetelmiä jatkuvassa arvioinnissa.

Virtanen ym. artikkelissa mainitaan, että itse- ja vertaisarvioinnilla on edistävä vaikutus opiskelijan elinikäisten oppimisen taitojen kehittymisessä. Koen, että erityisammattioppilaitoksessa opiskelijat eivät lähtökohtaisesti pidä omien töiden jakamisesta toisten opiskelijoiden kanssa. Olen päätellyt, että se voi johtua opiskelijoiden ammatillisesta epävarmuudesta tai pelkästään matalasta itsetunnosta. Poikkeuksiakin on ja olen myös huomannut, että kun yhdistää positiivisen palautteen yhteyteen esimerkiksi kehotuksen ”voinko näyttää tämän hienon videon muillekin”, opiskelijat lähes poikkeuksetta suostuvat siihen. Itsearviointi kuuluu olennaisena osana varsinkin osa- tai näytön arviointia. Virtanen ym. mukaan oleellinen osa vertaisarviointia on opiskelijan oma oppiminen arvioinnin yhteydessä. ”Vertaisarvioinnin avulla oppii ymmärtämään, mihin arviointi perustuu, millaista osaamista hyvä arvosana edellyttää ja miten hyvä vastaus tai muu suoritus rakentuu.”

Virtasen ym. artikkelissa nostetaan esille arviointikäytänteiden muuttamisen haasteellisuus. Arviointikäytänteiden muuttamista rajoittaa yhteisön arviointikulttuuri, joka asettaa tietyt rajat ja käsitykset arvioinnille. Virtasen ym. mukaan tämä arviointikulttuuri voi pohjautua osittain arvoille tai uskomuksillekin, eikä mielestäni näiden tulisi ohjata tai olla esteenä arviointikäytänteiden muuttamiselle. Artikkelissa nostetaan myös esille itsellenikin tuttu haaste arviointikulttuurin kehittämiselle eli kiire, suuri työmäärä ja resurssien puute. Artikkelissa mainitaan myös, että arviointikäytänteisiin liittyen opettajien käsitysten muuttaminen on haastavaa, enkä epäile tämä väitteen paikkaansa pitävyyttä yhtään. Virtanen ym. huomauttavat, että arviointikäytänteiden kehittämisessä tulisi olla mukana kaikki koko koulutusohjelmatasolla, myös opiskelijat.

Kuten jo aikaisemmin tekstissäni toin esille, koen arvioinnin haasteellisena. Olemme käynnistäneet kollegani kanssa arviointiin liittyvän kehittämistyön, jolla pyrimme muodostamaan mahdollisimman toimivan, yksiselitteisen ja yhtenäisen arviointikäytänteen. Itse lähdin purkamaan osaamiskriteereitä opetussuunnitelman ammattitaitovaatimusten kautta, kun taas kollegani pyrki ensin määrittelemään näytön vaatimukset osaamisen arvioinnin arviointikriteerien kautta. Arvioinnin kehittämistyömme on vielä kesken, mutta tässä vaiheessa osaamisen sisällöt, mitkä määrittelimme hieman eri lähestymistapojen kautta, olivat yllättävänkin yhteneväiset. Tästä huolimatta koen, että kollegani lähestymistapa näytön ja arvioinnin suunnitteluun on käytännöllisempi sekä kattavampi. Olemme yhteisesti tulleet siihen lopputulokseen, että ensin on määriteltävä osaamisen näytön sisällöt ja vasta tämän jälkeen suunnitella näyttöön valmistelevat opinnot, tavallaan siis suunnitella opinnot lopusta kohti alkua. Arvioinnin mukauttaminen on myös yksi arvioinnin keino, jonka käyttö erityisammattiopistoissa tulisi olla riittävän matalan kynnyksen toimintaa. Kirjoitin arvioinnin mukauttamisesta erillisen artikkelin osaamiskansiooni nimellä arviointi erityisopetuksessa – mukauttaminen.

Haasteena on saada myös opiskelijat sisäistämään osaamisen arviointiin liittyvät arviointikriteerit. Mieleeni juolahti, että saisinkohan opiskelijat paneutumaan arviointikriteereihin seuraavalla metodilla: Jossain ”oikeassa” vaiheessa opintoja pyydän opiskelijoita tutustumaan osaamisen arvioinnin arviointikriteereihin ja pyydän heitä asettamaan omat osaamisentavoitteet samaan taulukkoon, mitä käytetään myös näytön arvioinnissa. Tämä ennakko-itsearviointi voisi toimia työkaluna opiskelijan opintojen edetessä ja sen avulla voi ehkä helpommin tuoda näkyväksi opiskelijan itsensä määrittelemät osaamisentavoitteet. Ymmärrän, että opiskelija ei välttämättä pysty hahmottamaan kaikkia omia tavoitteitaan arviointikriteeristöstä ja opiskelijan tavoitteet voivat muuttua opintojenkin aikana. Mielestäni kyseisen asian tiedostamisella voisi olla kuitenkin positiivisia vaikutuksia opiskelijan opintoihin. Esimerkiksi opettajan/ohjaajan ei tarvitse välttämättä painottaa opiskelijan henkilökohtaisia harjoitteita sellaiseen suuntaan, mikä vaatii erityistä sosiaalisuutta, jos opiskelija on valinnut tavoitteekseen passiivisemman roolin. Uskon, että varsinkin luokattomassa projektioppimismallissa tällaisten asioiden huomioiminen opetuksessa on kohtuullisen vaivatonta. Lisään aiheesta vielä vloggauksen osaamiskansiooni, koska koen, että tämä asia on helpompi avata kertoen kuin kirjoittaen.